Puhelin soi, juoksen sipsuttaen vessasta housut nilkkojen ympärille pudotettuina. Soittaja on Olavi. Se kysyy että mitä mä olin tekemässä, kun kesti noin kauan vastata. Mä sanon että olin/olen paskalla, ja että pakarat yhteen puristettuna kävin hakemassa puhelimeni makuuhuoneesta. Luulin että virastosta soittavat. Olavia ei yllätä mikään. Ainakaan jos kyse on minusta. Vedän vessan.
Kerron pyörästä jonka löysin paripäivää sitten. Olavi kysyy että löysinkö sen jonkun omakoti talon pihasta lukittuna. Mä valehtelen että sukelsin sen lammesta. Oikeasti noukin sen talteen junaradan vieressä olevasta ojasta. Edellinen haltuunottaja oli sinne paiskannut. Lammesta sukeltamisesta tulee parempi tarina. En soittanut poliisille. Olavikaan ei soittanut.
Olavi ihmettelee kun kerron lopettaneeni tupakoinnin, taivastelee kun kerron että mielialalääkkeeni lopetettiin. Se kertoo ääni sammallelleen omasta elämästään. Mä oon silti onnellinen sen puolesta. Mä sanon että mun pitää mennä tekemään jotain, vaikkei mun pidäkkään. En sano Olaville etten ole juonut mitään viikkoihin, en sano mitään Tommistakaan. Se sanoo että olis kiva jos joskus soittaisin. Sanon että vaihdoin puhelinta ihan muutama viikko sitten, eivätkä yhteystietoni ole olleet ajan tasalla. Se sanoo että olisi kiva jos joku hänellekkin joskus soittaisi. Toivotan hyvää juhannusta. Merkitsen kalenteriin hälyytyksen tiistaile kolmen viikon päähän. Olavi ei luultavasti silloin vastaa.
Istuskelen odottamassa Pipsaa. Luontoaktivistin näköinen keski-ikäinen nainen lähestyy mua lentolehtistensä kanssa. Se sanoo, että mun pitää uskoa Jeesukseen. Mä kysyn siltä että mihin lahkoon se kuuluu, Se on kuulema kristitty eikä kuulu mihinkään lahkoon tai kirkkoon.
Se sanoo että se istuttaa mun vatsaan pienenpieniä Jumalan armon siittiöitä joista voi kasvaa pelastuksen keskosia. Mua ei naurata. Se sanoo että Jumalan rakkaus koskettaa mua sen suulla - tässä ja nyt. Mulla on lievästi häpäisty olo. Mä sanon sille etten mä usko satuihin. Se sanoo että mä palan helvetissä ja sit mua kaduttaa kun en kuunnellut sitä.
Mulle tulee sellainen olo niinkuin puhuisin hyvin itsekeskeisen ihmisen kanssa. Se sanoo että mun sydämessä asuu iva. Mä kysyn siltä ivallisesti että nytkö sillä on kyky nähdä mun sydämeenkin. Se rupeaa meuhkaamaan etten mä voi mitenkään toivoa ikuista kadotusta. Mä sanon sille etten mä toivo mitään muuta kuin tämän interraktion loppumista.
Ajattelin että voisin painaa informatiivisia lehtisiä uskontojen uhrien tuki ry.n - toiminnasta. Mennä seuraamaan sitä naista joku päivä, jutella jokaisen kanssa jota se yrittää siementää.
Istutaan lammella Pipsan kanssa. Se on lähdössä Venetsiaan ensikuussa. Ei työ matkalle. Uitetaan jalkoja laiturilta, sillä on lohkeilevaa kynsilakkaa varpaissa. Pipsa kertoo että se on päättänyt antaa sittenkin rakkaudelle vielä mahdollisuuden. Se oli tavannut jonkun muusikon. Sillä on kivat viikset.
Pipsa sanoo ettei se muista Tommin nimeä. Mä kerron sille miten mun viimeisin koti reissu meni. Mä kerron Pipsalle kuinka arvoton olo mulla toisinaan on. Pipsa koskee mun selkää, vetää kätensä pois nopeesti, kuin mä oisin jotain todella kuumaa tai todella kylmää. Se sanoo etten mä ole sille arvoton. Mulla on paha mieli sen puolesta. Musta tuntuu että sillä saattoi joskus olla jotain odotuksia mun suhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti