Näin asunto ilmoituksen. Keski-ikäinen mies etsi vuokralaista asumaan vanhan äitinsä ullakolle.
Vuokra oli pieni, vastineeksi haluttiin että auttaisin pihatöissä.
Minä haistoin elämänmakuisen draaman. Kuinka meistä tulisi loppujenlopuksi mummelin kanssa erottamattomat. Minä lykkisin sille lunta talvella, se parantaisi mun haavaisen sielun elämänkokemuksellaan ja ikänsä tuomalla perspektiivillä. Kuinka salakuljettaisin poikia aamuyöntunteina sen narisevia ullakon portaita, kuinka se joka kerta heräisi siihen ja piikittelisi minua seuraavana aamuna kun olen krapulainen.
Minä hakkaisin sille halkoja, ja me yhdessä keitettäis pontikkaa sen pihan omenapuitten omenoista tehdystä viinistä. Kuinka se kännissä itkisi mulle kuinka sillä on Kaukoa ikävä, ja mä ropeltaisin sen kuivahtaneita pilluhuulia että sillä ois parempimieli. Seuraavana aamuna me sovittais ettei asiasta koskaan enää puhutta, eikä me ikään siitä sen jälkeen puhuttu.
Kuinka se kaikesta hiekoittamisestani huolimatta liukastuis, ja murtais reisiluunsa, ja kuinka mä ajaisin sen autolla ambulanssin perässä ja veisin sille sen suosikki salmiakkia, kuinka se huutais mulle et mä olen idiootti kun ensiapuun jotain saatanan salmiakkia roudaan. Kuinka se kipsattais ja mä toisin sen samalla reissulla pois sieltä.
Kuinka mä kaivaisin sille perunamaan kytyisellä kuokalla, ja se pesis pihasaunassa mun selän. Kuinka se loppujen lopuksi antais mun itkee pää sen sylissä, se silittäis mun hiuksia sen paperinohuella ryppyisellä kädellä ja sanois et kaikki kyllä järjestyy.
Kunka mä tunnen syyllisyyttä kun jätän sen jouluksi yksin ja lähden perheeni luo. Kuinka mä löydän sen alleen paskoneen kangistuneen ruumiin kun tuun takas lomilta. Kuinka se perunkirjoituksessa jättää kaiken sille vitun keski-ikäiselle miehelle. Kuinka mä sillä hetkellä vihaan sitä miestä, kun ei se tullut sitä mummelia edes jouluksi tapaamaan. Kunka mä vihaan sitä mummelia kun ei se jättänyt mulle mitään vaikka sanoikin et mä olin aina sille niinkuin oma poika.
Jätin vastaamatta ilmoitukseen.
