Onnistunut uimareissu (Osa14)

"Mennään uimaaaan!!" mä marmatan. Tommi sanoo ettei jaksa lähteä kun uimapaikat on niin kaukana ja kun joka paikassa on levää. Minä näytän kartasta paikan johon haluan mennä. Sekin on liian kaukana. Minä mangun ja vikisen kunnes saan Tommin lähtemään. Mennään pyörillä, on ylämäki.

Järvi on pieni, oikeastaan lampi. Täällä on hyppäämislaituri ja pukukopit. Tommi sanoo että täällä on saunatkin, minä sanon ettei ole. Tommi osoittaa uimavalvojan kopin katolla olevaa pientä muovista ilmanvaihdon poistoputkea. Minä yritän olla ymmärtäväinen.

Hyppään veteen vaatteet päällä. Tommi kysyy miksi. Sanon ettei minulla ole uimahousuja. Oikeasti haluan ravisuttaa Tommin maailman kuvaa. Täällä vesi syvenee nopeasti, eikä levää ole liikaa. Uin käsipohjaa rannan lämpimässä vedessä. Tommilla on tapana saada mut nauramaan niin kovaa, että unohdan miten uidaan, enkä mä ole ajatellut kuolla vielä. Minä löydän kaislikosta vettyneen terveyssiteen. Huudan Tommia katsomaan. Sitä oksettaa.

Mä poljen kotiin märkänä, on viileää. Alamäki. Musta tuntuu niinkuin lentäisin. Painan pääni kyyryyn ja pärisytän kieltäni. Tommi puistelee hiljaa päättään, mua ei haittaa.

Yöllä me maataan sylikkäin ja jutellaan ensimmäistä  kertaa syvällisiä Tommin aloitteesta. Mä en koskaan ole ollut niin ylpeä kenestäkään.

Epäonnistuntu uimareissu (Osa13)

Ootan bussipysäkillä. Tommi tulee kohta. Mua jännittää, pelottaakin, jos alan vahingossa huutaa sille. Tai entä jos se ei pidäkkään musta enää. Jos se on todennut viimeisen viikon aikana, että mä ja mun sairaus on voittopuolisesti negatiivinen vaikuttaja sen elämässä, ja mut pitää reklamoida.

Bussin ovi aukeaa. Mä oon hiestä märkä, se johtuu pelkästään ja vain ja ainoastaan kuumuudesta. Mä katselen sitä mun pyöreitten peili-aurinkolasien yli, kun se laskeutuu alas bussin portaita, mä suljen suuni. En voi kuin hymyillä kun se heittää hiuksensa mainoksista tutulla muka dramaattisella tavalla puolelta toiselle. Mua ei enää huolestuta tai pelota.

Kävellään satamaan. Mulla ei ole kenkiä, koska nyt on kesä. Löydän tavallista enemmän oksennusta, hanhen kakkaa ja rikkinäisiä olutpulloja, on juhannus. Istutaan Tommin kanssa laiturilla, tai siis minä istun, ja Tommi seisoskelee siinä niinkuin joku idiootti. Joskus se ei ymmärrä mitään. Mulle tulee akvardi olo ja lopetan jalkojen uittamisen vain lievästi leväisessä vedessä, nousen ja jatketaan matkaa. Ei toista voi pakottaa kesästä nauttimaan.

Mennään uimarantaan, levää on täällä niin paljon, ettei pohjaa näe. Se kiehkuroi jotenkin etäisestei tutulla tavalla rantaan lyövien aaltojen mukana. Täällä en viitsi uittaa jalkoja. Näen jotain valkoista vedessä, niitä on varmaan viisi, ne on jotain toukkia. Joku on istuttanut piikkikasveja uimarannalle, minä astun niihin. Musta tuntuu että tämä on aika huono uimaranta. Lähdetään kotiin.

Paluu matkalla löydän pari käytettyä nuuskapussia, ja paljon tupakan tumppeja. Kun käännymme tutusta risteyksestä, osaan odottaa tuttua oksennusta. Joku lihava mies kävelee kohdallemme ja huutaa päivää - minä huudan takaisin, koska olen niin kohtelias.

Mä pesen mun jalat, koska Tommi käskee. Vesi on ihan mustaa. Joskus silläkin on ihan hyviä ideoita.

Ranskalainen parveke (Osa12)

Ulkona sataa. Me poljetaan Venlan kanssa uimarannalle. Istutaan katoksen alle kuuntelemaan sadetta, ja katsoon kun järven pinta pomppii pisaroiden kanssa. Puhutaan sen äidistä, mun isästä. Mä kerron Venlalle että mä itkin tänään. Se kysyy että miksi. Mä en osaa vastata. Me mietitään että mitä meille on tapahtunut kun ollaan oltu ihan pieniä. Tilastollisesti 60-80% todennäköisyydellä meitä on pahoinpidelty fyysisesti, henkisesti tai seksuaalisesti. Mietitään että voidaanko me koskaan tietää varmaksi mitä oikeasti on tapahtunut. Vasemmalla aivopuoliskolla valemuistot, oikealla mahdollinen dissosiaatiot.

Ostetaan alennuksesta luomu kahvia. Mä huuhtelen mun kahvinkeittimen. Pyyhin roiskuneet rasvat keraamiselta liedeltä. Mittaan vedet, kahvin purut, tämä on melkein alkemiaa. Avaan parvekkeen ikkunan. Sade pisaroi patterin taakse, jättää pölyttömät vanat. Me kuunnellaan bossa nova-musaa, mä kerron Venlalle et oon miettinyt eiffel-tornin siluetin leikkaamista parvekkeen ritilikköön. Puhutaan vuokralla olemista halvemmista asumisen vaihtoehdoista. Hyvistä kirjoista.

Kylmä märkä tuuli tulee kasvoille. Venla on kääriytynyt mun peittoon. Puristetaan lämpimiä kahvikuppeja kädessä. Kysyn siltä että mitä ne on aikonut tehdä juhannuksena.

Tommi tulee tänään. Mua jännittää. Mä kerron Venlalle kaiken, rehellisen suodattamattoman kaiken. Sillä on kyky ymmärtää niitä kaikista epämiellyttävimpiäkin tunteita. Venla kysyy et saako se halata mua, mä sanon että se saa. Kahvi pöly tekee kiehkuroita kupin pohjaan.

Sielunulkopuolinen raskaus (Osa11)

Puhelin soi, juoksen sipsuttaen vessasta housut nilkkojen ympärille pudotettuina. Soittaja on Olavi. Se kysyy että mitä mä olin tekemässä, kun kesti noin kauan vastata. Mä sanon että olin/olen paskalla, ja että pakarat yhteen puristettuna kävin hakemassa puhelimeni makuuhuoneesta. Luulin että virastosta soittavat. Olavia ei yllätä mikään. Ainakaan jos kyse on minusta. Vedän vessan.

Kerron pyörästä jonka löysin paripäivää sitten. Olavi kysyy että löysinkö sen jonkun omakoti talon pihasta lukittuna. Mä valehtelen että sukelsin sen lammesta. Oikeasti noukin sen talteen junaradan vieressä olevasta ojasta. Edellinen haltuunottaja oli sinne paiskannut. Lammesta sukeltamisesta tulee parempi tarina. En soittanut poliisille. Olavikaan ei soittanut.

Olavi ihmettelee kun kerron lopettaneeni tupakoinnin, taivastelee kun kerron että mielialalääkkeeni lopetettiin. Se kertoo ääni sammallelleen omasta elämästään. Mä oon silti onnellinen sen puolesta. Mä sanon että mun pitää mennä tekemään jotain, vaikkei mun pidäkkään. En sano Olaville etten ole juonut mitään viikkoihin, en sano mitään Tommistakaan. Se sanoo että olis kiva jos joskus soittaisin. Sanon että vaihdoin puhelinta ihan muutama viikko sitten, eivätkä yhteystietoni ole olleet ajan tasalla. Se sanoo että olisi kiva jos joku hänellekkin joskus soittaisi. Toivotan hyvää juhannusta. Merkitsen kalenteriin hälyytyksen tiistaile kolmen viikon päähän. Olavi ei luultavasti silloin vastaa.



Istuskelen odottamassa Pipsaa. Luontoaktivistin näköinen keski-ikäinen nainen lähestyy mua lentolehtistensä kanssa. Se sanoo, että mun pitää uskoa Jeesukseen. Mä kysyn siltä että mihin lahkoon se kuuluu, Se on kuulema kristitty eikä kuulu mihinkään lahkoon tai kirkkoon.

Se sanoo että se istuttaa mun vatsaan pienenpieniä Jumalan armon siittiöitä joista voi kasvaa pelastuksen keskosia. Mua ei naurata. Se sanoo että Jumalan rakkaus koskettaa mua sen suulla - tässä ja nyt. Mulla on lievästi häpäisty olo. Mä sanon sille etten mä usko satuihin. Se sanoo että mä palan helvetissä ja sit mua kaduttaa kun en kuunnellut sitä.

Mulle tulee sellainen olo niinkuin puhuisin hyvin itsekeskeisen ihmisen kanssa. Se sanoo että mun sydämessä asuu iva. Mä kysyn siltä ivallisesti että nytkö sillä on kyky nähdä mun sydämeenkin. Se rupeaa meuhkaamaan etten mä voi mitenkään toivoa ikuista kadotusta. Mä sanon sille etten mä toivo mitään muuta kuin tämän interraktion loppumista.

Ajattelin että voisin painaa informatiivisia lehtisiä uskontojen uhrien tuki ry.n - toiminnasta. Mennä seuraamaan sitä naista joku päivä, jutella jokaisen kanssa jota se yrittää  siementää.



Istutaan lammella Pipsan kanssa. Se on lähdössä Venetsiaan ensikuussa. Ei työ matkalle. Uitetaan jalkoja laiturilta, sillä on lohkeilevaa kynsilakkaa varpaissa. Pipsa kertoo että se on päättänyt antaa sittenkin rakkaudelle vielä mahdollisuuden. Se oli tavannut jonkun muusikon. Sillä on kivat viikset.

Pipsa sanoo ettei se muista Tommin nimeä. Mä kerron sille miten mun viimeisin koti reissu meni. Mä kerron Pipsalle kuinka arvoton olo mulla toisinaan on. Pipsa koskee mun selkää, vetää kätensä pois nopeesti, kuin mä oisin jotain todella kuumaa tai todella kylmää. Se sanoo etten mä ole sille arvoton. Mulla on paha mieli sen puolesta. Musta tuntuu että sillä saattoi joskus olla jotain odotuksia mun suhteen.